"Hotel Ishere" ja muita tarinoita tietämisestä

Intialaisista sanotaan, että he jos he eivät tiedä jotain, he esittävät tietävänsä. Olkoonkin että alueelliset luonneanalyysit (savolaiset ovat kieroja, italialaiset temperamenttisia ja ruotsalaiset homoja) ovat turhia ja typeriä, Agran kaupunki kuitenkin tarjosi sanonnalle pari vahvistusta.

Eksyimme etsiessämme ravintola Pinch of Spicea, jota oli kehuttu Tripadvisorissa. Pysäytimme moporiksan ja kysyimme, tietääkö kuski, missä on Pinch of Spice. Kuski ilmoitti tietävänsä. Sovimme hinnan. Pian näimme, ettei kuski todellakaan tiedä. Hän hidasti jokaisen ravintolan kohdalla, pälyili ympärilleen, soitteli kännykällä ohjeita, pyysi meitä kirjoittamaan paikan nimen ylös, pysähtyi kolme kertaa kysymään muilta neuvoa ja teki yhden u-käännöksen.

Epävarma nuorimies herätti meissä myötätuntoa. Yritimme jutella kiireettömällä äänensävyllä, joka rauhoittaisi häntä. Kun lopulta pääsimme perille, maksoimme vähän suuremman summan kuin oli sovittu.

Pinch of Spice oli siisti ja viihtyisä, tarjoilu ammattimaista ja ruoka hyvää.

Kuskimme oli (pyytämättä) odottanut meitä ravintolan pihassa koko ruokailun ajan. Kieltäydyimme kyydistä, koska hotelli oli kävelymatkan päässä. Nuorimies näytti lannistuneelta. Harmitti.

Melkein hotellimme kohdalla polkupyöräriksakuski tarjosi kyytiä. Sanoin, ettemme enää tarvitse kyytiä, koska hotellimme on tässä, "our hotel is here".

"Yes, yes, Hotel Ishere", kuski sanoi asiantuntevaan sävyyn ja viittoi meitä hyppäämään kyytiin. Nyt kaduttaa, ettemme hypänneet. Olisin halunnut nähdä, mistä kuskin tuntema Hotel Ishere olisi löytynyt. Kuinka kauan ja mistä hän olisi etsinyt?

Ilmiö ei ole vain intialainen. Balilla eräs kaupustelija kysyi kerran K:lta, mistä tämä on kotoisin.

"Koeta arvata", K sanoi ( "try to guess").
"Aaaaa, Traitygez, very nice place", kaupustelija hihkui.

Kun tarkemmin mietin, tunnistan itsessänikin taipumuksen salailla tietämättömyyttäni silloin, kun sen paljastuminen johtaisi epämieluisaan lopputulokseen. Hiljattain minulle tarjottiin luentokeikkaa aiheesta, joka kyllä liittyi alaani mutta josta en tiennyt juurikaan. Olisin voinut jalosti nimetä kollegan, jota kannattaa minun sijastani pyytää, koska hän on erikoistunut tällaisiin asioihin.

Luentopalkkio kiinnosti, eikä minulla ollut sillä hetkellä muita töitä ruuhkaksi asti. Ilmoitin kysyjälle rempseästi, että homma hanskassa. Sitten aloin päntätä tietoa, jota tarvitsisin selvitäkseni luennosta edes välttävästi.

Vakituisissa työsuhteissa työskentelevillä ei ehkä ole näitä ongelmia, joihin minä, yrittäjä-freelancer, ja intialaiset riksakuskit törmäävät. Jos palkka juoksee kun itse vain istuu, hankalat hommat on varaa delegoida muille. Mutta työsuhdetta edeltäneessä työhaastattelussa useimmat meistä ovat liioitelleet taitojaan ja taipumuksiaan. Samoin on toimittu jokaisilla ensitreffeillä ja jokaisissa eduskuntavaaleissa läpi historian.

Nisäkäs valehtelee ja teeskentelee saadakseen haluamansa. Sitten otetaan selvää ja treenataan, jotta ylimitoitettu lupaus voitaisiin lunastaa.

Sain esityksestäni jälkeenpäin palautetta luennon tilaajalta ja muutamalta kuulijalta. Se kaikki oli hyvin myönteistä.

Blogin seuraavassa merkinnässä kaivaudumme syvemmälle kusetusten maailmaan.

Kuvassa se näkemisen arvoinen asia Agrassa.

Pulipuli, damdi-dam

Juna Agraan lähtee aamukuudelta. Siihen aikaan sitä mielellään torkkuisi, mutta on eräs este.

Noin 25-vuotias mies kuuntelee kuulokkeilla hindinkielistä musiikkia ja aina parin minuutin välein innostuu hoilaamaan tai beatboxaamaan mukana. Yritän katsoa miestä paheksuvasti, kiinnittää hänen huomionsa lakonisilla tanssimuuveilla ja hoilata vähän itsekin. Mies räplää puhelintaan eikä aisti maailmaa ympärillään.

Näinä päivinä luen verkkouutisen, jonka mukaan saasteet voivat aiheuttaa autismia. M.O.T.

Junassa työskentelee kattava tiimi ruoka- ja juomakauppiaita. Heitä ei näy junan liikkuessa, silloin kun ostotapahtumaan olisi tilaa ja kaksi vapaata kättä. Mutta kun juna pysähtyy asemalle tai lähtee liikkeelle - kun ihmiset parveilevat laukkuineen junan muutenkin ahtailla käytävillä - myyjät tulevat esiin piiloistaan. Tyhjä katse silmissään ne seilaavat pitkin käytäviä edestakaisin, tuuppivat matkustajia tieltään ja kailottavat mitä myyvät: coffeecoffee, chaichai, puli-puli, damdidam.

Matka Haridwarista Agraan kestää kymmenen tuntia.

Rotankolo

Haridwar on asemakaupunki, jossa Rishikeshiin matkustavat jäävät junasta ja etsivät taksin päästäkseen eteenpäin - vähän äkkiä mielellään. Tämä ruma, meluinen, likainen kaupunki, josta on lähes mahdotonta löytää homeetonta ja lämmitettyä hotellihuonetta, on kuulemma hindujen pyhä kaupunki. Se saa miettimään, millainen paikka olisi hindujen epäpyhä kaupunki. Sellaisen kuvittelemiseen Danten mielikuvitus ei riittäisi.

Hotellihuoneessamme on kylmä huolimatta lämmityslaitteestamme, joka sopisi leivän paahtamiseen mutta ei sillä kokonaista huonetta lämmitä. Huoneen oven alta tulee kylmää - Intiassa ei tunneta kynnyksiä - ja hiiri tai rotta vierailee huoneessamme. Jyrsijä ei viihdy huoneessamme pitkään, meidän on pakko kestää aamuun asti.

Om namah shivay

Jooga on ihan kiva tapa aloittaa aamu aamukuudelta. Olin odottanut pääseväni jonkun paikallisen joogagurun opetukseen. Hän oli ehkä sairaana, ja joku nuori aussiainen tuurasi. Ei hänkään huono ollut. Aussiaksentissa on jotain, mikä vetoaa minuun, muun muassa se, että siitä saa paljon paremmin selvää kuin intian-englannista.

(Tuon kuvassa korokkeella risti-istuvan miehen tarkoitus ei selvinnyt minulle. Hän vain istui siinä.)

Joogan jälkeen aamu jatkuu meditaatio-opetuksella. Meditaatio-opettajamme oli kai britti. Hänen mukaansa tässä meditaatiossa pyritään pääsemään kosketuksiin meidän todellisen minämme kanssa. Opettajamme mukaan kaikki epämukavuus johtuu egostamme ja siitä, että annamme ympäristömme häiritä meitä. Todellisessa minässämme on täydellinen rauha ja tyyneys, jonka koemme kun pääsemme yhteyteen syvimmän itsemme kanssa. Uskoisko tuota.

Tunti on pitkä aika istua paikallaan ja hokea mielessään omm nama shivayaaa. Ajatus harhailee, selkää särkee, palelee. Ja juuri kun luulet pääseväsi lähelle sisäistä rauhaasi, mahasi alkaa vaatia huomiota, muiltakin huoneessaolijoilta.

Se jokin, mikä noiden länsimaisten, lomaparrakkaiden, rastapäisten säkkiinpukeutujien silmistä loistaa, jää minulta saavuttamatta. Kolme päivää ei kai riitä. Ei auta, matka jatkuu.

Hölynpölyn universaali kieli

K nousee ennen viittä hindulaiseen aamuseremoniaan. Minunkin oli tarkoitus, mutta olen jäässä.

Jossain esitteessä sanottiin, että seremonia on hindinkielinen, mutta sen perimmäinen viesti ylittää kielirajat. Niin kai jos viesti on tämä: Täällä me teitä pyhemmiksi korottautuneet oranssikaapuiset partajampat mumisemme mantrojamme, kun te palelette vaikeassa asennossa särkevin selin, mietitte kuinka pitkältä ajalta tunti voikaan tuntua ettekä enää yhtään ihmettele, miksi yleisössä on vain teitä ensikertalaisia.

Aamukuudelta K tulee takaisin ja kömpii sänkyyn kyrpiintyneenä. Joogatunti jää tältä aamulta väliin.

Palelee.

K on nyt samaa mieltä kuin minä jo eilen illalla: hotelliin ja äkkiä.

Myöhemmin päivällä saavutamme Nirvanan. Emme sitä olotilaa, vaan sennimisen hotellin. Huoneessa on lämmityslaite, jota arvostamme luultavasti enemmän kuin yhtäkään lämmityslaitetta koskaan ennen.

Valaistuneet ja jäätyneet

Alamme olla perillä. Joogakeskuksen eli ashramin kieltämättä upeassa puutarhassa tallustelee länsimaisia turisteja (omasta mielestään travellereita), jotka ovat hypänneet kapitalismin oravanpyörästä, päättäneet lähteä pariksi vuodeksi maailmalle etsimään itseään ja loihtineet jostain muutaman kymppitonnin sitä varten. He pitävät itseään rohkeina (vaikka eivät ne muutkaan pelkää lähteä; kaikilla vain ei ole rahaa siihen) oman tien kulkijoina (kaikki "omat tiet" vievät Intiaan).

Ne näyttävät keskenään kovin samalta ollakseen niin pahuksen yksilöllisiä. Niiden vaatteet ovat säkkejä, joiden väritys on kuin sokerihumalaisen Disney-hahmon oksennusta. Niiden kulutuskielteisyys kohdistuu saippuaan ja parturiin mutta ei lentomatkailuun maailman ympäri.

Jotain niillä on, mitä minulta puuttuu: yletön tyytyväisyys ja valaistuneisuus, joka näkyy niiden levollisista silmistä. (Tai sitten ne ovat pilvessä.) Aion tavoitella samaa rauhaa viettämällä muutaman askeettisen ashram-päivän. Aloitan aamuni joogaamalla ja meditoimalla. Syön kolme kevyttä kasvisateriaa päivässä. Pidättäydyn oluesta ja nautin hiljaisuudesta.

Kirjaudun K:n kanssa sisään ashramiin. Majoituksemme maksaa yhteensä vajaat 14 euroa vuorokausi sisältäen ruoat, joogan ja muun ohjelman. Ei paha.

Ashramissa kunnioitetaan hiljaisuutta, mikä on miellyttävä periaate kaiken tähänastisen jälkeen. Esimerkiksi ruokasalissa ei saa puhua. Kielto on sinänsä turha, että se ei näytä koskevan keskenään kailottavaa keittiöhenkilökuntaa.

Huoneemme on tilava ja siisti. Ikkunasta on näkymä Ganges-joelle, joka näyttää verrattain puhtaalta (eräillä muilla alueilla joki on väärällään roskaa ja ruumiita). Huoneeseemme kuuluu länsimaistyyppinen vessa ja monestakin hanasta juokseva vesi.

Täydellistä. Tai no.

Huoneessa on jo päivällä kylmä, kylmempi kuin ulkona. Ei niin kylmä, että vesi jäätyisi, mutta niin kylmä, että hengitys höyryää. Ainoa lämmitys on sängyissä viltit. Yhden ikkunan paikalla on pelkkä hyönteisverkko, josta kylmää tulee lisää.

Illan tullen on yhä kylmempää. Huoneessa ei voi enää tehdä muuta kuin hytistä sängyssä täkkien ja vaatekerrosten suojissa. Lienee tarpeetonta mainita, että hanasta tulee vain jääkylmää vettä. Tai no ei kirjaimellisesti jääkylmää, muutenhan se olisi jäätä eikä vettä, tosin tarkemmin ajateltuna alle 0-asteinenkin vesi voi olla sulaa, jos se virtaa tarpeeksi nopeasti, mitä se ei kylläkään ilmeisesti putkissa seistessään tee, mistä voi kai päätellä, että tämä vesi ei ole kirjaimellisesti jääkylmää, mutta aivan liian kylmää kokonaisvaltaiseen peseytymiseen se on silti.

Kumppanini K peräänkuuluttaa seikkailumieltä. Minä haluaisin jo muuttaa hotelliin. Lomalla me kuitenkin ollaan, ei talvisodassa.

Tyyneyden tyyssija? Paskat.

Tässä se nyt on, Rishikesh. Maailman joogapääkaupunki, Pohjois-Intian henkisen kasvun keskus Ganges-joen varrella. Kylän raitilla ei voi monta metriä kävellä ilman että joku yrittää pysäyttää ja kaupustella jotakin. Haluatko kyydin? Osta kukkia? Anna rahaa? Tuu mun kauppaan? Kolmen viikon matkatavarat painavat, nälkä vaivaa, lehmäpaskaa pitäisi muistaa talsiessa väistellä.

Jos Intiasta pitää jotain hyvää sanoa, niin yksi sana: kasvisruoka. Ruokalistoissa on pidemmät veg- kuin non-veg-listat. Tarjolla on toinen toistaan maukkaampaa malaikoftaa ja butterpaneeria. Annokset ovat usein isompia kuin 90-kiloinen äijä jaksaa syödä ja maksavat pari euroa jos sitäkään.

Intialaisten suhtautuminen eläimiin lämmittää eläintenystävän sydäntä. Lehmät, apinat ja kulkukoirat tallustavat ihmisten seassa eikä väistely ole niillä verissä, ei ole tarvinnut oppia pelkäämään. Kun basaarin myyntipisteelle (matto maassa) ilmestyy rotta, myyjä hätistelee sen hellästi tiehensä sen sijaan, että yrittäisi länsimaisittain listiä sen raskaalla esineellä.

Menemme sisään erään joogakeskuksen ravintolaan. Henkilökunta on krishna-liikkeen väkeä. Siksipä taustalla soi musiikki, jonka lyyrinen anti on tämä:

Hare Krishna Hare Krishna
Krishna Krishna Hare Hare
Hare Rama Hare Rame
Rama Rama Hare Hare

Kun uskot johonkin korkeampaan voimaan, siitä pitää sitten laulaa eikä mistään muusta? Myönnettäköön, että kristillistä lauluperinnettä vaivaa sama synti. Meilläpäin liian monen laulun ainoa sanoma on että Jumala on suuri ja Jeesus mua armahda.

Tarjoilija tuo pöytään mukilliset vettä. Yritän kysyä, mitä vettä tämä on.

"Yes, it's water."
"Tap water or bottled water?"
"Yes."
"Bottled water?"
"Huh?"

Kaveri on siis töissä ravintolassa, jonka sijainti on sellainen, että siellä täytyy kohdata länsimaisia ihmisiä jotakuinkin päivittäin. Ruokalista on englanniksi. Jollain tuntemattomalla tavalla tämä krishna-poju vain on onnistunut pitämään itsensä tiedottomana siitä tietystä juomaveteen liittyvästä huolenaiheesta, joka länsimaisilla usein on.

Vesi jääköön juomatta. Ruoka on ok.

Turvavyöt kielletty!

Yritän vaistomaisesti kiinnittää turvavyötä. En ole vielä sisäistänyt, että vaikka Intian henkilöautoissa on turvavyöt, se lukko, johon vyön solki pitäisi kiinnittää, puuttuu. Lukko on joko poistettu tai jätetty asentamatta, jotta turvavyötä ei voisi käyttää. Intialaisia on kai liikaa.

Olin kuvitellut melun ja ruuhkan jäävän taakse, kun pääsemme pois Delhin alueelta. Ei jää.  Tie on koko matkan ajan täynnä erikokoisia moottoriajoneuvoja; ja tööttäily jatkuu tauottomana. Intialaisen voisi olla vaikeaa kuvitella väitettä, kun sille kertoisi, että Suomessa voi helposti ajaa 500 kilometriä kuulematta yhtään tööttäystä. Intian teillä ei kovin helposti voi liikkua edes viittä äänimerkitöntä metriä. Intiassa tööttäys on tosiaan vain neutraali ilmoitus: minä olen täällä. Suomessahan tööttäilyllä on useimmiten aggressiivinen sävy.

Moottoritiellä tööttäily ehkä vähenee jonkin verran. Tai moottori- ja moottori-. Maaseudulla kohtalainen osa kulkuneuvoista on polkupyörä- ja nautavetoisia kuljetuskärryjä.

 

Automme nopeus ei ole ihan sitä mihin Suomen moottoriteillä on totuttu. Matkaa ei ole kovin paljon enempää kuin Helsingistä Tampereelle, mutta se kestää 6-7 tuntia.

Ohitukset tuntuvat aluksi hulluudelta, varsinkin ilman niitä turvavöitä. Kuskimme saattaa ryhtyä ohitukseen, kun vastaan ajava rekka on sadan metrin päässä. Palaamme kaistallemme niin, että autot suunnilleen hipovat toisiaan. Usein ohitettava ja vastaantulija joutuvat jarruttamaan tai väistämään penkan puolelle.

Hiljalleen liikenne alkaa tuntua sujuvalta ja turvalliselta. Ohitustilanteet eivät olekaan täpäriä vaan täysin hallittuja.

Tööttäily jatkuu. Joskus, kun keskustelun aiheena ovat kaupunkien varjopuolet, puhutaan "melusaasteesta". Se on ajattelematon, käsitesokea uudissana, jonka jälkimmäinen osa on jäänyt puhujalta ymmärtämättä - samaa alhaista kastia kuin "shoppailunarkkari" tai "ikärasismi". Saasteisiin verrattuna melu on pieni paha. Melu on paikallinen haitta, joka loppuu käytännössä heti, kun äänilähde vaimenee. Melu ei uhkaa tehdä planeetastamme elinkelvotonta seuraavan muutaman sukupolven aikana.

Melun yksilöllisiä vaikutuksia ei sen sijaan sovi vähätellä. Melu ärsyttää, stressaa ja vituttaa. Osittain siitä syystä olemme nyt matkalla Rishikeshiin, Intian henkisen kasvun ja lukuisten joogakeskusten kaupunkiin. Samaan kaupunkiin, jossa Beatles muinoin opiskeli meditaatiota. Rauha häämöttää.

Vai häämöttääkö?

Koppava hotellipomo

Rishikeshin-kuskimme tulee noutamaan meitä hotellilta aamulla. Hotellin johtaja näyttää ärsyyntyneeltä. Hän on aiemmin tyrkyttänyt meille oman matkatoimistonsa palveluita, ja nyt hän saa tietää, että tilasimme kuljetuksen muualta.

Kerromme junien olleen täynnä, siksi tilausajo. "Samana päivänä olisi mennyt toinenkin juna", johtaja sanoo vahingoniloisen oloisesti. Herra johtaja, me kävimme läpi kaikki lähipäivien junat. Niiden paikkatilanne on kyllä tiedossamme, joten menisitkö vaikka kotiisi siitä viisastelemasta.

"Paljonko maksoitte tuosta kyydistä", hän kysyy. Hänen kasvoillaan kareilee ylimielinen hymy. Hän näyttää olevan valmiina kertomaan, että maksoimme ylihinnan, kun emme suosineet hotellimme matkatoimistoa, joka on tietenkin parempi ja halvempi kuin kaikki noin 14 887 kilpailijaansa Delhissä.

"Se ei kuulu sinulle", vastaan.

Teille, hyvät lukijat, voin kertoa, että maksoimme noin 160 euroa/hlö paketista, johon sisältyi:
- 6-7 tunnin autokyyti Delhistä Rishikeshiin.
- 10 tunnin junamatka Rishikeshin naapurikaupungista Haridwarista Agraan.
- 2 hotelliyötä Agrassa, ihan ok tasoisessa hotellissa.
- Junamatka (4-5 tuntia) Agrasta takaisin Delhiin.

Saatoimme maksaa liikaakin.

Yes, sanoi kuski, eikä sittten muuta

Harmi ettei se Delhin-kuski puhu juuri sanaakaan englantia. Sitä ei tässä maassa mielletä esteeksi työskennellä länsimaisten palveluksessa.

"Where are we now", kysyn kuljettajalta.

"Yes", tämän vastaa.

"Ok..? Where are we going?" kysyn ja näytän karttaa helpottaakseni kommunikaatiota.

"Yes."

"What... place.... next?"

"Yes."

"Ok, just drive somewhere."

Näemme enemmän kuin olisimme nähneet omin päin kiertelemällä. Käymme Red Fortilla, ajamme parlamenttitalon ohi, käymme hindutemppelissä kumartamassa jotain pyhää ja saamme siitä hyvästä punaiset täplät otsaamme.

Käymme Gandhi-museossa, Delhin ehkä puhtaimmassa ja levollisimmassa paikassa, jonka rauhaa vartioidaan tuliasein.

Hinduilla on muuten sympaattinen hakaristilogo. Ajattelin tatuoida sellaisen kyynärvarteeni merkiksi monikulttuurisesta maailmankuvastani. Mitäs sanotte?

Kun tärkeimmät nähtävyydet on nähty, päätämme vapauttaa kuskimme jäämällä kyydistä. Sen selittäminen kuskille ei onnistukaan noin vain. Vielä muutama kilometri ajetaan turhaan ennen kuin stop-sanan, elekielen ja tipin avulla saamme hänet käsittämään, että kierros on ohi.

Illalla syömme hyvin ja halvalla. Nautimme mainiosta Kingfisher-oluesta ja ystävällisestä palvelusta. Tavaroiden ja palveluiden tyrkytys ei ollut ollenkaan niin runsasta ja aggressiivista kuin olimme odottaneet. Savusumukin on hälventynyt. Mutta ei näistä sen enempää tässä blogissa.

Lipunmyyjän retale

Menemme juna-asemalle ostaaksemme lipun huomiseen Haridwarin-junaan. Haridwar on asemakaupunki lähellä seuraavaa määränpäätämme Rishikeshiä, Intian henkisen kasvun keskusta. Siellä kukaties kasvan ihmisenä ja löydän sisäisen rauhan tilanteisiin, joissa siitä on hyötyä.

Asemavirkailija opastaa meidät lippuluukulle, mutta kun hänelle selviää, että haluamme lipun huomiselle emmekä tälle päivälle, kuulemme olevamme väärässä paikassa. Huomiset liput pitäisi ostaa tietystä matkatoimistosta parin kilometrin päästä. Käsitteet "järki" ja "kätevyys" kai ilmenevät Intiassa vähän eri tavalla kuin Suomessa.

Matkatoimistossa meille selviää, että huomiset junat ovat täynnä. Lisäpäivä Delhissä kuulostaa huonolta idealta. Niinpä alamme neuvotella henkilöautokyydistä sinne Rishikeshiin.

Lipunmyyjä tiedustelee reittisuunnitelmaamme. Se on Rishikesh-Agra-Delhi (josta matka jatkuu Nepaliin). Hän yrittää myydä meille palvelupaketin, johon kuuluvat yksityiset autokyydit tavoitekaupunkeihin ja lisäksi Jaipuriin ja sitten vielä majoitus luksushotelleissa. Paketin hinta: noin 800 euroa

Ilmoitamme, että summa on liikaa. Haluamme autokyydin vain Rishikeshiin; loput matkat kuljemme junalla niin kuin alun perinkin aioimme. Myyjä yrittää vielä inttää: "mutta tuohon 800 euroon sisältyy sitä ja tätä..."

JA  PÄÄHÄSI TAITAA SISÄLTYÄ VIRTSAA, KUN ET KUUNTELE (kohta jo entisiä) ASIAKKAITASI? Me emme tarvitse täysipäiväistä kuskia emmekä halua Jaipuriin emmekä kalleimpaan hotelliin eikä meillä ole varaa eikä kiinnostusta tarjoukseesi.

Ostamme kyydin ja junaliput ja varaamme samalla hotellin Agrasta. Kaupan päälle saamme saman iltapäivän ajaksi autokuskin, joka kierrättää meitä Delhin nähtävyyksissä. Ihan kiva.

Kaatopaikka nimeltä Delhi

Yllätyn, kun pyörät rysähtävät kiitorataan. Luulin olevani vielä korkealla pilvissä, sillä ikkunasta näkyi pelkkää valkoista. Savusumu tarjoaa korkeintaan 200 metrin näkyvyyden.

Passijonossa katselen etäämmällä seisovaa intialaisen näköistä miestä, joka läpikäy paperipinoa ja heittää tarpeettomat paperit lattialle, vaikka roskakori on kahden metrin päässä. Tapaus kuvaa delhiläisten suhdetta ympäristöönsä.

Roskat pilaavat katukuvan ja saasteet sumentavat maiseman.

Päivän päätteeksi vaatteemme ja ihomme haisevat savulle. Hotellihuoneen ikkunasta vetää, lisää sitä savua. Nukkuminen on vaikeaa tässä päätäsärkevässä käryssä. Muistelen lukeneeni tilastoista, joiden mukaan oleskelu maailman saastuneimmissa kaupungeissa vastaa niin tai näin monen tupakan polttamista päivässä. Jonkin tiedotusvälineen mukaan Delhi on maailman 10. saastunein kaupunki, toisen mukaan neljänneksi saastunein.

Säälin kulkukoiria, lehmiä ja ihmisiä, jotka vastoin omaa tahtoaan viettävät koko elämänsä näiden jätekasojen keskellä, tässä valtavassa pakokaasupilvessä.

Minä ja kumppanini vietämme Delhissä kaksi päivää. Sitten matkamme jatkuu Rishikeshiin, kuulemma puhtaampaan ja rauhallisempaan kaupunkiin Pohjois-Intiassa.

Viisumivitutus

Intian-matkani alkaa "lupaavasti": jo pelkkä viisumihakemus vituttaa.

Ruudulle avautuu nelisivuinen verkkohakemus, jossa hyvin alussa, heti henkilöturvatunnuksen jälkeen, kysytään hakijan uskontoa. Kenttä on pakollinen, ja jos valitsee kohdan "muu", on pakko tarkentaa. Hakemusta ei muuten voi lähettää.

MITÄ MINUN MAAILMANKATSOMUKSENI TEILLE KUULUU?

Byrokraatit tahtovat tietää myös molempien vanhempieni nimen, syntymäpaikan ja kansallisuuden. Hakemus ei etene, jos toinen kohta jää tyhjäksi. Itselläni on onni tuntea molemmat vanhempani, mutta ilmeisesti isättömillä äpäröillä ei ole Intiaan asiaa. Tai sitten konsulaattia ei niinkään haittaa, jos ne, jotka eivät molempia vanhempiaan tunne, vetävät hatustaan näiden henkilötiedot.

Lomakkeessa kysytään, ovatko isovanhempani pakistanilaisia. Hakemuksen suunnitellet tahot pitävät oletusarvona, että pakistanilaisiahan ne ovat (rasti on siis valmiiksi ruudussa "yes"). Toisessa kohdassa kysytään, kuulunko johonkin sotilaalliseen järjestöön, ja tälläkin kertaa kyllä-ruutu on valmiiksi puolestani rastitettu. Kas kun ei tarkentavassa tekstikentässä vielä valmiiksi lue "taleban".

Suurlähetystön sivuilta löytyvistä viisumikuvaohjeista päättelen matkakumppanini kanssa, että voimme säästää muutaman kympin ottamalla kuvat itse. Kuvan voi liittää hakemukseen sähköisessä muodossa, ja mallikuvien perusteella tasokriteerit eivät ole mahdottomat. Emme ole ammattikuvaajia, mutta kai mekin tähän pystymme:

Varjottoman kuvan luominen ei olekaan olekaan amatöörille läpihuutojuttu. Autonoven kokoinen kirkasvalolamppu kädessä ja kamera toisessa yritämme ohjata varjoa pois kuvattavan pään takaa. Noin yhtä tuntia, monta naurunpurskahdusta ja yhtä monta kirosanaa myöhemmin meillä on mielestämme tyydyttävät potretit.

Käsittelemme kuvat Photoshopilla, määrittelemme millilleen ohjeen mukaiset mitat ja liitämme kuvat hakemuksiimme.

Molempien ruutuun tulee ilmoitus: kuvalla on väärä korkeus tai leveys. Tietokoneeni ei kai osaa laskea, tai sitten intialaisten millimetri on eripituinen kuin muiden. Ei auta kuin hankkia viisumikuvat valokuvaliikkeestä tai -automaatista. Eipähän kulunut tv:n ääressä tämä ilta.

Seuraavalla viikolla meillä on Intian-viisumit. Kaiken sen vaivan jälkeen niitä osaa arvostaa, ainakin seuraavaan turhautumiseen asti...