Jos Intiasta pitää jotain hyvää sanoa, niin yksi sana: kasvisruoka. Ruokalistoissa on pidemmät veg- kuin non-veg-listat. Tarjolla on toinen toistaan maukkaampaa malaikoftaa ja butterpaneeria. Annokset ovat usein isompia kuin 90-kiloinen äijä jaksaa syödä ja maksavat pari euroa jos sitäkään.
Intialaisten suhtautuminen eläimiin lämmittää eläintenystävän sydäntä. Lehmät, apinat ja kulkukoirat tallustavat ihmisten seassa eikä väistely ole niillä verissä, ei ole tarvinnut oppia pelkäämään. Kun basaarin myyntipisteelle (matto maassa) ilmestyy rotta, myyjä hätistelee sen hellästi tiehensä sen sijaan, että yrittäisi länsimaisittain listiä sen raskaalla esineellä.
Menemme sisään erään joogakeskuksen ravintolaan. Henkilökunta on krishna-liikkeen väkeä. Siksipä taustalla soi musiikki, jonka lyyrinen anti on tämä:
Hare Krishna Hare Krishna
Krishna Krishna Hare Hare
Hare Rama Hare Rame
Rama Rama Hare Hare
Kun uskot johonkin korkeampaan voimaan, siitä pitää sitten laulaa eikä mistään muusta? Myönnettäköön, että kristillistä lauluperinnettä vaivaa sama synti. Meilläpäin liian monen laulun ainoa sanoma on että Jumala on suuri ja Jeesus mua armahda.
Tarjoilija tuo pöytään mukilliset vettä. Yritän kysyä, mitä vettä tämä on.
"Yes, it's water."
"Tap water or bottled water?"
"Yes."
"Bottled water?"
"Huh?"
Kaveri on siis töissä ravintolassa, jonka sijainti on sellainen, että siellä täytyy kohdata länsimaisia ihmisiä jotakuinkin päivittäin. Ruokalista on englanniksi. Jollain tuntemattomalla tavalla tämä krishna-poju vain on onnistunut pitämään itsensä tiedottomana siitä tietystä juomaveteen liittyvästä huolenaiheesta, joka länsimaisilla usein on.
Vesi jääköön juomatta. Ruoka on ok.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti