Koppava hotellipomo

Rishikeshin-kuskimme tulee noutamaan meitä hotellilta aamulla. Hotellin johtaja näyttää ärsyyntyneeltä. Hän on aiemmin tyrkyttänyt meille oman matkatoimistonsa palveluita, ja nyt hän saa tietää, että tilasimme kuljetuksen muualta.

Kerromme junien olleen täynnä, siksi tilausajo. "Samana päivänä olisi mennyt toinenkin juna", johtaja sanoo vahingoniloisen oloisesti. Herra johtaja, me kävimme läpi kaikki lähipäivien junat. Niiden paikkatilanne on kyllä tiedossamme, joten menisitkö vaikka kotiisi siitä viisastelemasta.

"Paljonko maksoitte tuosta kyydistä", hän kysyy. Hänen kasvoillaan kareilee ylimielinen hymy. Hän näyttää olevan valmiina kertomaan, että maksoimme ylihinnan, kun emme suosineet hotellimme matkatoimistoa, joka on tietenkin parempi ja halvempi kuin kaikki noin 14 887 kilpailijaansa Delhissä.

"Se ei kuulu sinulle", vastaan.

Teille, hyvät lukijat, voin kertoa, että maksoimme noin 160 euroa/hlö paketista, johon sisältyi:
- 6-7 tunnin autokyyti Delhistä Rishikeshiin.
- 10 tunnin junamatka Rishikeshin naapurikaupungista Haridwarista Agraan.
- 2 hotelliyötä Agrassa, ihan ok tasoisessa hotellissa.
- Junamatka (4-5 tuntia) Agrasta takaisin Delhiin.

Saatoimme maksaa liikaakin.

Yes, sanoi kuski, eikä sittten muuta

Harmi ettei se Delhin-kuski puhu juuri sanaakaan englantia. Sitä ei tässä maassa mielletä esteeksi työskennellä länsimaisten palveluksessa.

"Where are we now", kysyn kuljettajalta.

"Yes", tämän vastaa.

"Ok..? Where are we going?" kysyn ja näytän karttaa helpottaakseni kommunikaatiota.

"Yes."

"What... place.... next?"

"Yes."

"Ok, just drive somewhere."

Näemme enemmän kuin olisimme nähneet omin päin kiertelemällä. Käymme Red Fortilla, ajamme parlamenttitalon ohi, käymme hindutemppelissä kumartamassa jotain pyhää ja saamme siitä hyvästä punaiset täplät otsaamme.

Käymme Gandhi-museossa, Delhin ehkä puhtaimmassa ja levollisimmassa paikassa, jonka rauhaa vartioidaan tuliasein.

Hinduilla on muuten sympaattinen hakaristilogo. Ajattelin tatuoida sellaisen kyynärvarteeni merkiksi monikulttuurisesta maailmankuvastani. Mitäs sanotte?

Kun tärkeimmät nähtävyydet on nähty, päätämme vapauttaa kuskimme jäämällä kyydistä. Sen selittäminen kuskille ei onnistukaan noin vain. Vielä muutama kilometri ajetaan turhaan ennen kuin stop-sanan, elekielen ja tipin avulla saamme hänet käsittämään, että kierros on ohi.

Illalla syömme hyvin ja halvalla. Nautimme mainiosta Kingfisher-oluesta ja ystävällisestä palvelusta. Tavaroiden ja palveluiden tyrkytys ei ollut ollenkaan niin runsasta ja aggressiivista kuin olimme odottaneet. Savusumukin on hälventynyt. Mutta ei näistä sen enempää tässä blogissa.

Lipunmyyjän retale

Menemme juna-asemalle ostaaksemme lipun huomiseen Haridwarin-junaan. Haridwar on asemakaupunki lähellä seuraavaa määränpäätämme Rishikeshiä, Intian henkisen kasvun keskusta. Siellä kukaties kasvan ihmisenä ja löydän sisäisen rauhan tilanteisiin, joissa siitä on hyötyä.

Asemavirkailija opastaa meidät lippuluukulle, mutta kun hänelle selviää, että haluamme lipun huomiselle emmekä tälle päivälle, kuulemme olevamme väärässä paikassa. Huomiset liput pitäisi ostaa tietystä matkatoimistosta parin kilometrin päästä. Käsitteet "järki" ja "kätevyys" kai ilmenevät Intiassa vähän eri tavalla kuin Suomessa.

Matkatoimistossa meille selviää, että huomiset junat ovat täynnä. Lisäpäivä Delhissä kuulostaa huonolta idealta. Niinpä alamme neuvotella henkilöautokyydistä sinne Rishikeshiin.

Lipunmyyjä tiedustelee reittisuunnitelmaamme. Se on Rishikesh-Agra-Delhi (josta matka jatkuu Nepaliin). Hän yrittää myydä meille palvelupaketin, johon kuuluvat yksityiset autokyydit tavoitekaupunkeihin ja lisäksi Jaipuriin ja sitten vielä majoitus luksushotelleissa. Paketin hinta: noin 800 euroa

Ilmoitamme, että summa on liikaa. Haluamme autokyydin vain Rishikeshiin; loput matkat kuljemme junalla niin kuin alun perinkin aioimme. Myyjä yrittää vielä inttää: "mutta tuohon 800 euroon sisältyy sitä ja tätä..."

JA  PÄÄHÄSI TAITAA SISÄLTYÄ VIRTSAA, KUN ET KUUNTELE (kohta jo entisiä) ASIAKKAITASI? Me emme tarvitse täysipäiväistä kuskia emmekä halua Jaipuriin emmekä kalleimpaan hotelliin eikä meillä ole varaa eikä kiinnostusta tarjoukseesi.

Ostamme kyydin ja junaliput ja varaamme samalla hotellin Agrasta. Kaupan päälle saamme saman iltapäivän ajaksi autokuskin, joka kierrättää meitä Delhin nähtävyyksissä. Ihan kiva.

Kaatopaikka nimeltä Delhi

Yllätyn, kun pyörät rysähtävät kiitorataan. Luulin olevani vielä korkealla pilvissä, sillä ikkunasta näkyi pelkkää valkoista. Savusumu tarjoaa korkeintaan 200 metrin näkyvyyden.

Passijonossa katselen etäämmällä seisovaa intialaisen näköistä miestä, joka läpikäy paperipinoa ja heittää tarpeettomat paperit lattialle, vaikka roskakori on kahden metrin päässä. Tapaus kuvaa delhiläisten suhdetta ympäristöönsä.

Roskat pilaavat katukuvan ja saasteet sumentavat maiseman.

Päivän päätteeksi vaatteemme ja ihomme haisevat savulle. Hotellihuoneen ikkunasta vetää, lisää sitä savua. Nukkuminen on vaikeaa tässä päätäsärkevässä käryssä. Muistelen lukeneeni tilastoista, joiden mukaan oleskelu maailman saastuneimmissa kaupungeissa vastaa niin tai näin monen tupakan polttamista päivässä. Jonkin tiedotusvälineen mukaan Delhi on maailman 10. saastunein kaupunki, toisen mukaan neljänneksi saastunein.

Säälin kulkukoiria, lehmiä ja ihmisiä, jotka vastoin omaa tahtoaan viettävät koko elämänsä näiden jätekasojen keskellä, tässä valtavassa pakokaasupilvessä.

Minä ja kumppanini vietämme Delhissä kaksi päivää. Sitten matkamme jatkuu Rishikeshiin, kuulemma puhtaampaan ja rauhallisempaan kaupunkiin Pohjois-Intiassa.

Viisumivitutus

Intian-matkani alkaa "lupaavasti": jo pelkkä viisumihakemus vituttaa.

Ruudulle avautuu nelisivuinen verkkohakemus, jossa hyvin alussa, heti henkilöturvatunnuksen jälkeen, kysytään hakijan uskontoa. Kenttä on pakollinen, ja jos valitsee kohdan "muu", on pakko tarkentaa. Hakemusta ei muuten voi lähettää.

MITÄ MINUN MAAILMANKATSOMUKSENI TEILLE KUULUU?

Byrokraatit tahtovat tietää myös molempien vanhempieni nimen, syntymäpaikan ja kansallisuuden. Hakemus ei etene, jos toinen kohta jää tyhjäksi. Itselläni on onni tuntea molemmat vanhempani, mutta ilmeisesti isättömillä äpäröillä ei ole Intiaan asiaa. Tai sitten konsulaattia ei niinkään haittaa, jos ne, jotka eivät molempia vanhempiaan tunne, vetävät hatustaan näiden henkilötiedot.

Lomakkeessa kysytään, ovatko isovanhempani pakistanilaisia. Hakemuksen suunnitellet tahot pitävät oletusarvona, että pakistanilaisiahan ne ovat (rasti on siis valmiiksi ruudussa "yes"). Toisessa kohdassa kysytään, kuulunko johonkin sotilaalliseen järjestöön, ja tälläkin kertaa kyllä-ruutu on valmiiksi puolestani rastitettu. Kas kun ei tarkentavassa tekstikentässä vielä valmiiksi lue "taleban".

Suurlähetystön sivuilta löytyvistä viisumikuvaohjeista päättelen matkakumppanini kanssa, että voimme säästää muutaman kympin ottamalla kuvat itse. Kuvan voi liittää hakemukseen sähköisessä muodossa, ja mallikuvien perusteella tasokriteerit eivät ole mahdottomat. Emme ole ammattikuvaajia, mutta kai mekin tähän pystymme:

Varjottoman kuvan luominen ei olekaan olekaan amatöörille läpihuutojuttu. Autonoven kokoinen kirkasvalolamppu kädessä ja kamera toisessa yritämme ohjata varjoa pois kuvattavan pään takaa. Noin yhtä tuntia, monta naurunpurskahdusta ja yhtä monta kirosanaa myöhemmin meillä on mielestämme tyydyttävät potretit.

Käsittelemme kuvat Photoshopilla, määrittelemme millilleen ohjeen mukaiset mitat ja liitämme kuvat hakemuksiimme.

Molempien ruutuun tulee ilmoitus: kuvalla on väärä korkeus tai leveys. Tietokoneeni ei kai osaa laskea, tai sitten intialaisten millimetri on eripituinen kuin muiden. Ei auta kuin hankkia viisumikuvat valokuvaliikkeestä tai -automaatista. Eipähän kulunut tv:n ääressä tämä ilta.

Seuraavalla viikolla meillä on Intian-viisumit. Kaiken sen vaivan jälkeen niitä osaa arvostaa, ainakin seuraavaan turhautumiseen asti...